Peliriippuvuus

Aina välillä tulee mietittyä menneisyyttä. Varsinkin nyt, kun kuuntelin syö, nuku, säästä-podcastin jakson peliriippuvuudesta. Palasin hetkeksi niihin muistoihin ja hetkiin mitä se mun elämä oli silloin 2015. Ei siitä ole vielä niin kauaa, kun kaikki rahat mitää tilille tuli, meni suoraan casinoille. Yleensä maksoin ensin vuokrat ja laskut, joskus en. Monesti tili oli nollilla ihan muutama päivä palkkapäivän jälkeen.

Se oli aivan hirveää aikaa. Ei ainoastaan taloudellisesti, mutta myös henkisesti. Jatkuvaa valehtelua ja keinoja saada rahaa, jotta pakottava pelaamisen himo tyyntyisi edes hetkeksi. Maaninen pelaaminen yöt läpeensä, pelasin jopa samalla kun lenkitin koiraani. Syöminen jäi, nukkuminen jäi. Ainoa asia joka mua kiinnosti oli saada rahaa, jotta voisin taas pelata.

Pelaamisen aikana ei tarvinnut ajatella mitään muuta. Sai keskittyä vaan siihen jännitykseen voittaako vai ei. Ja ei silläkään oikeasti ollut mitään merkitystä. Jos voitin, niin rahat päätyivät kuitenkin takaisin peleihin. Verkkopankkini tiliote näytti jäätävältä, talletuksia ja tuloja peleistä. Jatkuvasti. Monen tonnin kierrätystä kuukausitasolla. 

Henkinen taakka ja salailu oli aivan hirveää kantaa. Pää meni täysin pois päältä ja upposin velkasuohon puolen vuoden aikana. Puoli vuotta siinä meni ennen kuin ensimmäinen luottohäiriömerkintä tuli, enkä saanut enää lainaa. Se ei ole pitkä aika. Silti siinä ajassa onnistuin saamaan 32 eri velkaa aikaiseksi. Aika järkyttävää ajatella miten se on edes Suomessa mahdollista.

Luottohäiriömerkintä ei edes saanut minua lopettamaan pelaamista. Ainoa asia joka lopulta nosti mut suosta oli se, että olin niin pohjalla, etten halunut enää elää. Suunnittelin itsemurhaa monet kerrat, mutta pelko esti minua tekemästä sitä. Onneksi.

Terapiassa olen tajunnut, että pelaaminen ei ole ainoastaan tyhmyyttä. Siihen kehittyy fyysinen riippuus. Aivot oppivat saamaan adrenaliini ja dopaamiiniryöpyn pelaamisesta, eikä sitä tunnetta saanut enää mistään muusta. Kaikki muu elämä tuntui lattealta ja tyhjältä. Mikään ei tuntunut miltään. Paitsi pelaamisen aikana tunsi jonkinlaista onnea tai pakkomielteisyyttä sekä jännitystä. Ja joka kerta pelaamisen jälkeen tuli surkea, epäonnistunut olo. Kuin koko maailma romahtaisi.

Jälkikäteen ajateltuna, en salannut pelaamistani niin taitavasti kuin silloin ajattelin. Käytökseni oli impulsiivista. Voittojen jälkeen olin hyvällä tuulella, kunnes peli veti taas puoleensa ja ahdisti ja ketutti jos ei päässyt pelaamisen tarvetta heti täyttämään. Lisäksi häviöiden jälkeen olin kotona todella räjähdysherkkä. Uudessa työpaikassa ja kotikaupungissa en edes yrittänyt tai halunnut luoda ystävyyssuhteita. Vetäydyin omiin oloihini. Usein odotin yötä että puolisoni nukahtaa eikä pääse näkemään kuinka valvon 4-5 saakka yöllä ja pelaan. Pari päivää ennen palkkapäivää alkoi jo maaninen odotus. Odotus että kohta saan pelata.

Nykyisin mun ei tee mieli enää pelata. Alkuun se vaati monta lopettamisyritystä, minuuttien, tuntien ja päivien laskemista. Jatkuvaa taistelua himoa vastaan. Koko ajan piti tehdä jotain muuta, täyttää arki merkityksettömiltä tuntuneilta tekemisillä. Piti tehdä jotain ihan koko ajan. Ettei tule sitä tyhjää hetkeä, joka niin kovin helposti luisui pelaamiseen.

Onneksi olen ollut erossa tuosta helvetistä nyt monta vuotta. Mulla on tilillä rahaa enemmän kuin oikeastaan koskaan aikuisiällä (en ennen peliongelmaa osannut käsitellä ja säästää rahaa). Mulla ei tee mieli pelata, pelit ei tule enää uniin. En ajattele nykyisin koko asiaa. Koen, että ongelma on edelleen mulla olemassa enkä riskeeraa sen kanssa millään tavoin. En osallistu työpaikan porukkalottoon, vaikkei lotto koskaan ole ollut mulle ongelma. En pelaa mitään rahapelejä, en mitään. Aluksi poistin jopa puhelimesta candy crash sagan, jotta se ei triggeröi mua palaamaan rahepelien pariin, nykyisin uskallan sitä pelailla jo turvallisin mielin.

Tärkein asia pelaamisen lopettamisessa on se, että aidosti haluaa lopettaa. Ja puhuu siitä jollekin, aivan sama kenelle. Se häpeän taakka on äärettömän suuri kantaa yksin. Et ole huono ihminen, vaikka olet pelannut. Pelaaminen ei näy päällepäin samalla tavoin kuin esimerkiksi alkoholismi monesti saattaa näkyä. 

Fyysiset rajoitukset, peliestot ja pankkitilin hallinnan antaminen jollekin toiselle voi auttaa, mutta tärkeää on mun mielestä käsitellä ne ongelmat ja taustasyyt siellä pelaamisen takana. Olla itselle armollinen mutta jämäkkä. Apua/vertaistukea saa esim päihdelinkin tai peluurin nettisivuilta, voit myös etsiä GA-ryhmän jos sellainen on paikkakunnallasi, hakeutua terapiaan tai koittaa päästä pelirajaton ohjelmaan mukaan.

Pelaajien läheisille tiedoksi. Peluri ei parane sillä, että häntä tukee taloudellisesti. Taloudellinen tuki ilman onfgelman käsittelyä yleensä pitkässä juoksussa pahentaa vain ongelmaa. Velat voi maksaa pois vaikka kuinka monta kertaa, mutta jos pelaaminen jatkuu yhä niin se jatkuu. Itse olen sitä mieltä että "maltillinen pelaaminen" ei ainakaan mun tasoiselle peliriippuvaiselle ole millään muotoa vaihtoehto. Se voi onnistua jonkin aikaa, mutta se on tulella leikkimistä ja vaarana on suuri repsahdus, esimerkiksi jonkin elämän vastoinkäymisen tullessa vastaan.

Halusin nostaa tätä omaa velkaantumisen taustaa ja peliongelmaa blogissa esille nyt, koska peliongelma on vielä monille vieras ja monet saattavat ajatella, että mitäs olen/olet niin tyhmä että pelaat. Peliongelmaisia on kaikissa yhteiskuntaluokissa. Se ei ole älykkyyskysymys. 

Olen onnellinen, että mun ei tarvitse enää pelata. Ei tänään, ei huomenna eikä toivottavasti koskaan. Saan onnistumisen tunteita ja iloa ihan muista asioista. Ja vaikka huonoja päivä tulee ja menee, niin ne kuuluu elämään. Ei kannata huonoa päivää huonontaa pelaamalla. Monesti ihan yön yli nukkuminen auttaa.