Anteeksi antaminen

En oo vieläkään täysin antanut itselleni anteeksi, enkä oo vieläkään ihan täysin sinut tän ulosotossa olemisen kanssa. Ulosotossa oppii elämään, pakkokin tietysti oppia. Mut siihen salailun ja ns valkoisten valheiden keksimiseen ei totu. En totu siihen, kun joku esim. työkaveri, kysyy miksette muuta jo omistusasuntoon ja selostan jotain epämääräistä vastaukseksi. En totu siihen, kun joku kaveri ehdottaa reissua johonkin aasiaan ja joudun kieltäytymään. Ja sitten niitä ihmettelyjä, sullahan on hyvä palkka, miten sä nyt et raaski yhtä parin tonnin reissua ostaa..

Mutta kova tarve mulla on nyt ollut sitä itselle anteeksi antoa opetella. Löysin semmosen nettisivuston, kuin tuulikkisaaristo.fi ja olen nyt opetellut iltaisin sanomaan itselleni ääneen: annan itselleni anteeksi. Se voi kuulostaa typerälle, mutta mulla on semmoinen pieni olo siitä, että se auttaa. Lisäksi hänellä on muutamia kirjoja, joita aion etsiä kirjastosta seuraavan kerran kun sinne (ensi viikolla) eksyn käymään.

Itselle on paljon vaikeampaa antaa anteeksi kuin muille. Vaikka olen ollut nyt tosi kauan jo pelaamatta, olen hoitanut velkoja niin hyvin kuin pystyn, saan säästettyä rahaa ja hoidan itseäni ja omaa mieltäni käymällä terapiassa, niin silti. Mä syytän itseäni.

Itsensä syyttely on aika turhaa ajatustyötä ja se lyö mieltä ajoittain tosi matalaksi. Itsensä syyttely nostaa päätään aina silloin, kun alan pohtimaan paljonko rahaa voisi olla säästössä ja mitä kaikkea mää oisin näillä ulosottoon maksetuilla oppirahoilla voinut tehdä tai miten paljon oisin voinut säästää ja sijoittaa. Tyhmintä itsensä syyttämisessä on se, että se nostaa päätään yleensä aina silloin, jos mieli on muutoinkin matala. Tällä hetkellä mun mieli on hyvä, mutta tää aihe on pyörinyt mielessä jo pitkään, joten päätin nyt kirjoittaa semmosella hetkellä, kun se tunne ei ole päällä. Ettei niin mahdottoman synkkää tekstiä tule.

Se on kurja tunne. Kun et osaa antaa itsellesi anteeksi. Kuitenkin, olen sen verran mennyt eteenpäin prosessissa, että nykyään mä haluan antaa itselleni anteeksi. Ennen mä koin, että itselle ankarana olo ikään kuin kuuluu asiaan ja rankaisin itseä tietoisesti niistä virheistä, mitä mää aikoinaan tein. Yhtenä rankaisukeinona toimi muun muassa se, että en saanut ostaa itselleni yhtään mitään ylimäräistä. En saanut tuntea iloa ja onnistumisia. Jos mun mieli pyrki tommosia tunteita tuntemaan, niin heti joku ääni päässä torppasi ilon ja riemun. Sysäsi siihen päälle sen ajatuksen, että äläpä nyt haihattele,oot ulosottovelallinen, arvoton, olet mokannut elämäsi. Onneksi noista ajatuksista olen 99%:sesti päässyt eroon ja osaan iloita jo aidosti.

Nyt on semmoinen olo, että kohta alkaisi olemaan anteeksi annon aika. Hyväksyä ihan kokonaan se mitä on tapahtunut. Ulosottoakin on enää reilu vuosi edessä, haluan elää elämääni jatkossa ilman sitä syyttelyä ja jossittelua. Elämä meni mun kohdalla tällee ja oon saanut ainakin valtavan määrän oppia talousasioista sekä siitä, miten mä pystyn selviämään elämässä eteenpäin taustastani huolimatta. Olen myös tajunnut, että elän aika lailla semmosessa putkessa. Jotenkin oon tähdännyt vain niin kovin siihen, että ulosottovelka on maksettu ja rakentanut päähäni semmoisen harhan, että kun se loppuu niin elämä on vaan auvoista ja ihanaa.

Vaan eihän se sillee mene. Aina on elämässä niitä iloja ja onnistumisia. Mutta myös vastoin käymisiä. Sekä taloudellisia että ihan muunkin elämän osalta. En voi elää mun elämää sitä varten, että sitten kun. Elämä on tässä ja nyt. Minä elän ja hengitän, tässä ja nyt. Haluan oppia tekemään sitä ihan kokonaisvaltaisesti. Ilman sitä turhaa jossittelua ja itsensä syyttelyä.


Haluan joku päivä katsoa peiliin ja todeta, että hei, siinähän on ihan loistava tyyppi! Jotenkin musta tuntuu, että jo tän tekstin kirjoittaminen auttaa mua ajattelemaan asiaa laajemmin. Ja on alku johonkin uuteen, parempaan. :)

Toivottavasti teksti ei oo liian sekavaa, tuli tämmösenä ajatuksenvirta tyyppinen nyt tästä...